Translator: Maila Talvio. From The Project Gutenberg. Seitsentarinainen satu. Vilhelm Pedersenin kuvituksella.

Traduction par Ernest Grégoire et Louis Moland. Avec des illustrations de Vilhelm Pedersen.

Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista

Première histoire. Qui traite du miroir et de ses morceaux

Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko — se oli kaikkein pahimpia peikkoja, se oli ”Perkele”.

Voyons, nous commençons. Quand nous serons au bout de notre conte, nous en saurons bien plus que maintenant, car nous avons parmi nos personnages un vilain merle, le plus méchant de tous, le Diable.

Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi.

Un jour, il était de bien bonne humeur ; il venait de confectionner un miroir qui avait une merveilleuse propriété : le beau, le bien s’y réfléchissaient, disparaissaient presque entièrement ; tout ce qui était mauvais et déplaisant ressortait, au contraire, et prenait des proportions excessives.

Kauneimmat maisemat olivat siinä keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että se levisi nenän ja suun yli.

Les plus admirables paysages, par ce moyen, ressemblaient à des épinards cuits. Les hommes les meilleurs et les plus honnêtes paraissaient des monstres ; les plus beaux semblaient tout contrefaits : on les voyait la tête en bas ; les visages étaient contournés, grimaçants, méconnaissables ; la plus petite tache de rousseur devenait énorme et couvrait le nez et les joues.

Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi ”Perkele”. Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa keksintöään.

« Que c’est donc amusant ! » disait le Diable en contemplant son ouvrage. Lorsqu’une pensée sage ou pieuse traversait l’esprit d’un homme, le miroir se plissait et tremblait. Le Diable enchanté riait de plus en plus de sa gentille invention.

Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua — sillä hän piti peikkokoulua — kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset näyttävät.

Les diablotins qui venaient chez lui à l’école, car il était professeur de diablerie, allèrent conter partout qu’un progrès énorme, incalculable, s’accomplissait enfin : c’était seulement à partir de ce jour qu’on pouvait voir au juste ce qu’il en était du monde et des humains.

He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty.

Ils coururent par tout l’univers avec le fameux miroir, et bientôt il n’y eut plus un pays, plus un homme qui ne s’y fût réfléchi avec des formes de caricature.

Nyt tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa itse enkeleistäkin ja ”Jumalasta”. Kuta korkeammalle he peiliä lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa ja enkeleitä.

Ensuite, plus hardis, ils se mirent à voler vers le ciel pour se moquer des anges et du bon Dieu. Plus ils montaient et s’approchaient des demeures célestes, plus le miroir se contournait et frémissait, à cause des objets divins qui s’y reflétaient ; à peine s’ils pouvaient le tenir, tant il se démenait. Ils continuèrent de voler toujours plus haut, toujours plus près des anges et de Dieu. Tout à coup le miroir trembla tellement qu’il échappa aux mains des diablotins impudents ; il retomba sur la terre où il se brisa en des milliards de billiards de morceaux.

Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen.

Mais il causa alors bien plus de malheurs qu’auparavant.

Sillä muutamat kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli.

Ses débris n’étaient pas plus gros que des grains de sable. Le vent les éparpilla à travers le vaste monde. Bien des gens reçurent de cette funeste poussière dans les yeux. Une fois là, elle y restait, et les gens voyaient tout en mal, tout en laid et tout à l’envers. Ils n’apercevaient plus que la tare de chaque créature, que les défectuosités de toute chose ; car chacun des imperceptibles fragments avait la même propriété que le miroir entier.

Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale.

Bien plus, il y eut de ces morceaux qui descendirent jusqu’au cœur de certaines personnes ; alors c’était épouvantable, le cœur de ces personnes devenait comme un morceau de glace, aussi froid et aussi insensible.

Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi, mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään.

Outre ces innombrables petits débris, il resta du miroir quelques fragments plus considérables, quelques-uns grands comme des carreaux de vitre : il ne faisait pas bon de considérer ses amis à travers ceux-ci.

Muutamat palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin suloisesti.

D’autres servirent de verres de lunettes : les méchants les mettaient sur leurs yeux pour paraître voir clair et discerner avec une exacte justice. Quand ils avaient ces lunettes sur le nez, ils riaient et ricanaient comme le diable regardant son miroir ; les laideurs qu’ils découvraient partout les flattaient et chatouillaient agréablement leur esprit pervers.

Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita. Nyt me saamme kuulla!

C’était un gigantesque miroir ; le vent continua d’en semer les débris à travers les airs. Maintenant, écoutez bien.

Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö

Deuxième histoire. Un petit garçon et une petite fille

Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa — siellä oli kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi puutarha kuin kukkaruukku.

Dans la grande ville il y a tant de maisons, tant de familles, tant de monde, que tous ne peuvent avoir un jardin ; la plupart doivent se contenter de quelques pots de fleurs. Deux enfants de pauvres gens avaient trouvé moyen d’avoir mieux qu’un pot de fleurs et presque un jardin.

He eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä.

Ils n’étaient pas frère et sœur, mais ils s’aimaient autant.

Vanhemmat asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa. Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista ulos pieni ikkuna.

Leurs parents demeuraient dans une étroite ruelle ; ils habitaient deux mansardes en face l’une de l’autre. Les toits des deux maisons se touchaient presque :

Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle, niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.

on pouvait sans danger passer d’une gouttière à l’autre et se rendre visite.

Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti.

Les enfants avaient devant leur fenêtre chacun une grande caisse de bois remplie de terre, où il poussait des herbes potagères pour le ménage, et aussi dans chaque caisse un rosier.

Nyt keksivät vanhemmat asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta kukkalavaa.

Les parents eurent l’idée de poser les caisses en travers de la petite ruelle, d’une fenêtre à l’autre : ce fut un embellissement considérable :

Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty kunniaportti.

les pois suspendant leurs branches, les rosiers joignant leurs fleurs formaient comme un arc de triomphe magnifique.

Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät, etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja siellä he nyt hauskasti leikkivät.

Les enfants venaient s’asseoir sur de petits bancs entre les rosiers. Quel plaisir, quand on leur permettait d’aller s’amuser ensemble dans ce parterre aérien !

Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö.

L’hiver, leurs plaisirs étaient interrompus. Les fenêtres étaient souvent gelées et les carreaux couverts d’une couche de glace. Les enfants faisaient alors chauffer un schilling de cuivre sur le poêle, ils l’appliquaient sur le carreau, et cela formait un petit judas tout rond, derrière lequel étincelait de chaque côté un petit œil doux et riant : c’étaient le petit garçon et la petite fille.

Pojan nimi oli Kai ja tytön nimi Gerda.

Il se nommait Kay, elle se nommait Gerda.

Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.

En été, ils pouvaient donc aller l’un chez l’autre d’un seul saut. En hiver, il leur fallait descendre de nombreux escaliers et en remonter autant. On était en hiver. Au dehors la neige voltigeait par milliers de flocons.

— Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.

« Ce sont les abeilles blanches, » dit la grand’mère.

— Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.

— Ont-elles aussi une reine ? » demanda le petit garçon, car il savait que les abeilles en ont une.

— On niillä, sanoi isoäiti. — Hän lentää siellä, missä ne parveilevat sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi kukkasia.

— Certainement, dit la grand’mère. La voilà qui vole là-bas où elles sont en masse. Elle est la plus grande de toutes. Jamais elle ne reste en place, tant elle est voltigeante. Est-elle sur terre, tout à coup elle repart se cacher dans les nuages noirs. Dans les nuits d’hiver, c’est elle qui traverse les rues des villes et regarde à travers les fenêtres qui gèlent alors et se couvrent de fleurs bizarres.

— Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he tiesivät, että se oli totta.

— Oui, oui, c’est ce que j’ai vu ! » dirent à la fois les deux enfants ; et maintenant ils savaient que c’était bien vrai ce que disait la grand’mère.

— Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.

— La Reine des neiges peut-elle entrer ici ? demanda la petite fille.

— Tulkoon vain, sanoi poika, — niin minä panen hänet lämpöiselle kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.

— Qu’elle vienne donc ! dit Kay, je la mettrai sur le poêle brûlant et elle fondra.

Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.

Mais la grand’mère se mit à lui lisser les cheveux et raconta d’autres histoires.

Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin, jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista untuvista.

Le soir de ce jour, le petit Kay était chez lui, à moitié déshabillé, prêt à se coucher. Il mit une chaise contre la fenêtre et grimpa dessus pour regarder le petit trou rond fait au moyen du shilling chauffé. Quelques flocons de neige tombaient lentement. Le plus grand vint se fixer sur le bord d’une des caisses de fleurs ; il grandit, il grandit, et finit par former une jeune fille plus grande que Gerda, habillée de gaze blanche et de tulle bordé de flocons étoilés.

Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä, kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa.

Elle était belle et gracieuse, mais toute de glace. Elle vivait cependant ; ses yeux étincelaient comme des étoiles dans un ciel d’hiver, et étaient sans cesse en mouvement.

Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.

La figure se tourna vers la fenêtre et fit un signe de la main. Le petit garçon eut peur et sauta à bas de la chaise. Un bruit se fit dehors, comme si un grand oiseau passait devant la fenêtre et de son aile frôlait la vitre.

Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen — ja sitten tuli suoja ja sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.

Le lendemain il y eut une belle gelée. Puis vint le printemps ; le soleil apparut, la verdure poussa, les hirondelles bâtirent leurs nids, les fenêtres s’ouvrirent, et les deux enfants se retrouvèrent assis à côté l’un de l’autre dans leur petit jardin là-haut sur le toit.

Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika lauloi sen niinikään:

Comme les roses fleurirent superbement cet été ! et que le jardin se para à plaisir ! La petite fille avait appris par cœur un cantique où il était question de roses ; quand elle le disait, elle pensait à celles de son jardin. Elle le chanta devant le petit garçon, elle le lui apprit, et tous deux unirent bientôt leurs voix pour chanter :

Ruusuja laaksossa hohtaa,
rakas Jeesus siell’ lapset kohtaa.

Les roses passent et se fanent. Mais bientôt
Nous reverrons la Noël et l’enfant Jésus.

Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille, ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä.

Les deux petits embrassaient les fleurs comme pour leur dire adieu. Ils regardaient la clarté du soleil, et souhaitaient presque qu’il hâtât sa course pour revoir plus vite l’enfant Jésus.

Ihania suvipäiviä ne olivat, suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.

Pourtant, quelles belles journées se succédaient pour eux, pendant qu’ils jouaient à l’ombre des rosiers couverts de fleurs !

Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja lintuja. Silloin — kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa — sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.

Un jour Kay et Gerda se trouvaient là, occupés à regarder, dans un livre d’images, des animaux, des oiseaux, des papillons. L’horloge sonna justement cinq heures à la grande église. Voilà que Kay s’écrie : « Aïe, il m’est entré quelque chose dans l’œil. Aïe, aïe, quelque chose m’a piqué au cœur. »

Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei mitään voinut nähdä.

La petite fille lui prit le visage entre les mains, et lui regarda dans les yeux qui clignotaient ; non, elle n’y vit absolument rien.

— Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa.

« Je crois que c’est parti, » dit-il. Mais ce n’était pas parti.

Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä, taikapeilistä — me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi, mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti huomattavaksi.

C’était un des morceaux de ce terrible miroir dont nous avons parlé, de ce miroir, vous vous en souvenez bien, qui fait paraître petit et laid ce qui est grand et beau, qui met en relief le côté vilain et méchant des êtres et des choses, et en fait ressortir les défauts au préjudice des qualités.

Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi.

Le malheureux Kay a reçu dans les yeux un de ces innombrables débris ; l’atome funeste a pénétré jusqu’au cœur, qui va se raccornir et devenir comme un morceau de glace.

Nyt ei enää tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.

Kay ne sentait plus aucun mal, mais ce produit de l’enfer était en lui.

— Miksi sinä itket? kysyi hän. — Silloin sinä olet ruman näköinen.
Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, — tuo ruusu tuossa on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat ruusut.

« — Pourquoi pleures-tu, dit-il à la fillette que son cri de douleur avait émue ; essuie ces larmes, elles te rendent affreuse. Je n’ai plus aucun mal. — Fi donc ! s’écria-t-il en jetant les yeux autour de lui, cette rose est toute piquée de vers ; cette autre est mal faite ; toutes sont communes et sans grâce, comme la lourde boite où elles poussent ! » Il donna un coup de pied dédaigneux contre la caisse et arracha les deux fleurs qui lui avaient déplu.

— Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.

— Kay ! que fais-tu ? s’écria la petite fille, comme s’il commettait un sacrilège.

Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina joukkoon ”mutta” — niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville, niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset nauroivat häntä.

La voyant ainsi effrayée, Kay arracha encore une rose, puis s’élança dans sa mansarde sans dire adieu à sa gentille et chère compagne. Que voulez-vous ? C’était l’effet du grain de verre magique. Le lendemain, ils se mirent à regarder de nouveau dans le livre d’images. Kay n’y vit que d’affreux magots, des êtres ridicules et mal bâtis, des monstres grotesques. Quand la grand’mère racontait de nouveau des histoires, il venait tout gâter avec un mais, ou bien il se plaçait derrière la bonne vieille, mettait ses lunettes et faisait des grimaces. Il ne craignit pas de contrefaire la grand’mère, d’imiter son parler, et de faire rire tout le monde aux dépens de l’aïeule vénérable.

Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä koko sillä kadulla.

Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta, joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko sielustaan piti hänestä.

Ce goût de singer les personnes qu’il voyait, de reproduire comiquement leurs ridicules, s’était tout à coup développé en lui. On riait beaucoup à le voir ; on disait : « Ce petit garçon est malin, il a de l’esprit. » Il alla jusqu’à taquiner la petite Gerda, qui lui était dévouée de toute son âme. Tout cela ne provenait que de ce fatal grain de verre qui lui était entré au cœur.

Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti, tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.

Dès lors, il ne joua plus aux mêmes jeux qu’auparavant : il joua à des jeux raisonnables, à des jeux de calcul. Un jour qu’il neigeait (l’hiver était revenu), il prit une loupe qu’on lui avait donnée, et, tendant le bout de sa jacquette bleue au dehors, il y laissa tomber des flocons.

— Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden näköinen. Se oli kaunista katsella.

« Viens voir à travers le verre, Gerda, » dit Kay. Les flocons à travers la loupe paraissaient beaucoup plus gros ; ils formaient des hexagones, des octogones et autres figures géométriques.

— Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. — Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!

« Regarde ! reprit Kay, comme c’est arrangée avec art et régularité ; n’est-ce pas bien plus intéressant que des fleurs ? Ici, pas un côté de l’étoile qui dépasse l’autre, tout est symétrique ; il est fâcheux que cela fonde si vite. S’il en était autrement, il n’y aurait rien de plus beau qu’un flocon de neige. ».

Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän huusi aivan Gerdan korvaan: — Minä olen saanut luvan laskettaa suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.

Le lendemain, il vint avec ses gants de fourrures et son traineau sur le dos. Il cria aux oreilles de Gerda comme tout joyeux de la laisser seule : « On m’a permis d’aller sur la grand’place où jouent les autres garçons ! » Aussitôt dit, il disparut.

Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni.

Là, sur la grand’place, les gamins hardis attachaient leurs traîneaux aux charrettes des paysans et se faisaient ainsi traîner un bout de chemin. C’était une excellente manière de voyager.

Heidän paraikaa leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana.

Kay et les autres étaient en train de s’amuser, quand survint un grand traîneau peint en blanc. On y voyait assis un personnage couvert d’une épaisse fourrure blanche, coiffé de même. Le traîneau fit deux fois le tour de la place. Kay y attacha le sien et se fit promener ainsi.

Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He ajoivat suoraan ulos kaupungin portista.

Le grand traîneau alla plus vite, encore plus vite ; il quitta la place et fila par la grand’rue. Le personnage qui le conduisait se retourna et fit à Kay un signe de tête amical, comme s’ils étaient des connaissances. Chaque fois que Kay voulait détacher son traineau, le personnage le regardait, en lui adressant un de ses signes de tête, et Kay subjugué restait tranquille. Les voilà qui sortent des portes de la ville.

Nyt alkoi lunta tulla niin vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä, kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran, päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla.

La neige commençait à tomber à force. Le pauvre petit garçon ne voyait plus à deux pas devant lui ; et toujours on courait avec plus de rapidité. La peur le prit. Il dénoua enfin la corde qui liait son traîneau à l’autre. Mais il n’y eut rien de changé : son petit véhicule était comme rivé au grand traîneau qui allait comme le vent.

Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen.

Kay se mit à crier au secours ; personne ne l’entendit ; la neige tombait de plus en plus épaisse, le traîneau volait dans une course vertigineuse ; parfois il y avait un cahot comme si l’on sautait par-dessus un fossé ou par-dessus une haie ; mais on n’avait pas le temps de les voir.

Hän oli aivan pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea ”isämeitänsä”, mutta hän ei muistanut muuta kuin ”ison kertomataulun”.

Kay était dans l’épouvante. Il voulut prier, dire son Pater ; il n’en put retrouver les paroles ; au lieu de réciter le Pater, il récitait la table de multiplication, et le malheureux enfant se désolait.

Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen, se oli lumikuningatar.

Les flocons tombaient de plus en plus durs ; ils devenaient de plus en plus gros ; à la fin on eût dit des poules blanches aux plumes hérissées. Tout d’un coup le traîneau tourna de côté et s’arrêta. La personne qui le conduisait se leva : ces épaisses fourrures qui la couvraient étaient toutes de neige d’une blancheur éclatante. Cette personne était une très-grande dame : c’était la Reine des Neiges.

— Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, — mutta kuinka noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin hän olisi vaipunut lumihankeen.

« Nous avons été-bon train, dit-elle. Malgré cela, je vois que tu vas geler, mon ami Kay. Viens donc te mettre sous mes fourrures de peaux d’ours. »
Elle le prit, le plaça à côté d’elle, rabattit sur lui son manteau. Elle avait beau parler de ses peaux d’ours, Kay crut s’enfoncer dans une masse de neige.

— Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä otsalle.

« As-tu encore froid ? » dit-elle. Elle l’embrassa sur le front.

Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.

Le baiser était plus froid que glace, et lui pénétra jusqu’au cœur qui était déjà à moitié glacé. Il se sentit sur le point de rendre l’âme. Mais ce ne fut que la sensation d’un instant. Il se trouva ensuite tout réconforté et n’éprouva plus aucun frisson.

— Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi perässä, kelkka selässä.

« Mon traîneau ! dit-il ; n’oublie pas mon traîneau ! » C’est à quoi il avait pensé d’abord en revenant à lui. Une des poules blanches qui voltigeaient dans l’air fut attelée au traîneau de l’enfant ; elle suivit sans peine le grand traîneau qui continua sa course.

Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä kotona.

La Reine des Neiges donna à Kay un second baiser. Il n’eut plus alors le moindre souvenir pour la petite Gerda, pour la grand’mère ni pour les siens.

— Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, — sillä silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!

« Maintenant je ne t’embrasserai plus, dit-elle, car un nouveau baiser serait ta mort. »

Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle.

Kay la regarda en face, l’éclatante souveraine ! Qu’elle était belle ! On ne pouvait imaginer un visage plus gracieux et plus séduisant. Elle ne lui parut plus formée de glace comme l’a première fois qu’il l’avait vue devant la fenêtre de la mansarde et qu’elle lui avait fait un signe amical.

Hänen silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin, että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja ”kuinka monta asukasta”, ja lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se, mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen, suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien ja järvien, yli merten ja maiden.

Elle ne lui inspirait aucune crainte. Il lui raconta qu’il connaissait le calcul de tête et même par fractions, et qu’il savait le nombre juste des habitants et des lieues carrées du pays. La Reine souriait en l’écoutant. Kay se dit que ce n’était peut-être pas assez de ces connaissances dont il était si fier. Il regarda dans le vaste espace des airs, il se vit emporté avec elle vers les nuages noirs. La tempête sifflait, hurlait : c’était une mélodie sauvage comme celle des antiques chants de combat.

Alla humisi kylmä tuuli, sudet ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset, mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren jalkain juuressa.

Ils passèrent par-dessus les bois, les lacs, la mer et les continents. Ils entendirent au-dessous d’eux hurler les loups, souffler les ouragans, rouler les avalanches. Au-dessus volaient les corneilles aux cris discordants. Mais plus loin brillait la lune dans sa splendide clarté. Kay admirait les beautés de la longue nuit d’hiver. Le jour venu, il s’endormit aux pieds de la Reine des Neiges.

Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua

Troisième histoire. Le jardin de la femme qui savait faire des enchantements

Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut?

Que devint la petite Gerda lorsqu’elle ne vit pas revenir son camarade Kay ?

Missä hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja. Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista.

où pouvait-il être resté ? Personne n’en savait rien ; personne n’avait vu par où il était passé. Un gamin seulement raconta qu’il l’avait vu attacher son traîneau à un autre, un très grand, qui était sorti de la ville.

Ei kukaan tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.

Personne depuis ne l’avait aperçu. Bien des larmes furent versées à cause de lui. La petite Gerda pleura plus que tous.
« Il est mort, disait-elle ; il se sera noyé dans la rivière qui coule près de l’école. »
Et elle recommençait à sangloter. Oh ! que les journées d’hiver lui semblèrent longues et sombres !

Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.

Enfin le printemps revint, ramenant le soleil et la joie ; mais Gerda ne se consolait point.

— Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.

« Kay est mort, disait-elle encore, il est parti pour toujours.

— Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.

— Je ne crois pas, répondit le rayon de soleil.

— Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.

— Il est mort : je ne le verrai plus ! dit-elle aux hirondelles.

— Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä uskonut.

— Nous n’en croyons rien, » répliquèrent celles-ci.
À la fin, Gerda elle-même ne le crut plus.

— Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna, — niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.

« Je vais mettre mes souliers rouges tout neufs, se dit-elle un matin, ceux que Kay n’a jamais vus, et j’irai trouver la rivière et lui demander si elle sait ce qu’il est devenu. »

Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.

Il était de très-bonne heure. Elle donna un baiser à la vieille grand’mère qui dormait encore, et elle mit ses souliers rouges.
Puis elle partit toute seule passa la porte de la ville et arriva au bord de la rivière.

— Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.

« Est-il vrai, lui dit-elle, que tu m’as pris mon ami Kay ? Je veux bien te donner mes jolis souliers de maroquin rouge si tu veux me le rendre. »

Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita.

Il lui parut que les vagues lui répondaient par un balancement singulier. Elle prit ses beaux souliers qu’elle aimait par-dessus tout et les lança dans l’eau. Mais elle n’était pas bien forte, la petite Gerda ; ils tombèrent près de la rive, et les petites vagues les repoussèrent à terre. Elle aurait pu voir par là que la rivière ne voulait pas garder ce présent, parce qu’elle n’avait pas le petit Kay à lui rendre en échange.

Mutta Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta.

Mais Gerda crut qu’elle n’avait pas jeté les souliers assez loin du bord ; elle s’avisa donc de monter sur un bateau qui se trouvait là au milieu des joncs. Elle alla jusqu’à l’extrême bout du bateau, et de là lança de nouveau ses souliers à l’eau. La barque n’était pas attachée au rivage.

Hän huomasi sen ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.

Par le mouvement que lui imprima Gerda, elle s’éloigna du bord. La fillette s’en aperçut et courut pour sauter dehors ; mais lorsqu’elle revint à l’autre bout, il y avait déjà la distance de trois pieds entre la terre et le bateau. Le bateau se mit à descendre la rivière.

Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin lohduttaakseen häntä:
— Täällä me olemme, täällä me olemme!

Gerda, saisie de frayeur, commença à pleurer. Personne ne l’entendit, excepté les moineaux ; mais ils ne pouvaient pas la rapporter à terre. Cependant, comme pour la consoler, ils volaient le long de la rive et criaient : « Her ere vi ! her ere vi ! ».

Vene kulki virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.

La nacelle suivait toujours le cours de l’eau. Gerda avait cessé de pleurer et se tenait tranquille. Elle n’avait aux pieds que ses bas. Les petits souliers rouges flottaient aussi sur la rivière, mais ils ne pouvaient atteindre la barque qui glissait plus vite qu’eux.

Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.

Sur les deux rives poussaient de vieux arbres, de belles fleurs, du gazon touffu où paissaient des moutons ; c’était un beau spectacle. Mais on n’apercevait pas un être humain.

— Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita kauniita, vihreitä rantoja.

« Peut-être, pensa Gerda, la rivière me mène-t-elle auprès du petit Kay. » Cette pensée dissipa son chagrin. Elle se leva et regarda longtemps le beau paysage verdoyant.

Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle, missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen, muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.

Elle arriva enfin devant un grand verger tout planté de cerisiers. Il y avait là une étrange maisonnette dont les fenêtres avaient des carreaux rouges, bleus et jaunes, et dont le toit était de chaume. Sur le seuil se tenaient deux soldats de bois qui présentaient les armes aux gens qui passaient.

Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen suoraan maata kohti.

Gerda les appela à son secours : elle les croyait vivants. Naturellement, ils ne bougèrent pas. Cependant la barque approchait de la terre.

Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki, johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.

Gerda cria plus fort. Alors sortit de la maisonnette une vieille, vieille femme qui s’appuyait sur une béquille ; elle avait sur la tête un grand chapeau de paille enguirlandé des plus belles fleurs.

— Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, — kuinka sinä oletkaan joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen, veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.

« Pauvre petite, dit-elle, comment es-tu arrivée ainsi sur le grand fleuve rapide ? Comment as-tu été entraînée si loin à travers le monde ? » Et la bonne vieille entra dans l’eau ; avec sa béquille elle atteignit la barque, l’attira sur le bord, et enleva la petite Gerda.

Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.

L’enfant, lorsqu’elle eut de nouveau les pieds sur la terre, se réjouit fort ; toutefois elle avait quelque frayeur de l’étrange vieille femme.