— Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet tullut tänne! sanoi hän.

Ésta le dijo :
— Ven a contarme quién eres y cómo has lleagdo hastas aquí.

Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm! hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun.

Gerda se lo contó y la vieja, moviendo de vez en cuando la cabeza, decía: «Humm… Hum!». Una vez le hubo relatado todo, le preguntó si había visto pasar por allí al pequeño Kay; la mujer respondió que no, que Kay no había pasado ante su casa, peroq ue sin duda vendría y que no debía preocuparse! ahora lo que teniía que hacer era comer sus cerezas y contemplar sus flores, mucho más bellas que las que aparecen en los libros; además, cada una de ellas sabía contar un cuento.

Sitten otti hän Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.

La vieja cogió a Gerda de la mano, entró con ella en la casa y cerró la puerta.

Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein, mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä.

Las ventanas estaban muy altas, los cristales eran rojos, azules y amarillos y, en el interior, la luz adquiría tonalidades extrañas; había sobre la mesa un plato de riquísimas cerezas y Gerda comió tantas como quiso, pues para eso no le faltaba valor.

Ja hänen syödessään suki vanhus hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.

Mientras comía, la vieja la peinaba con un peine de oro; sus hermosos cabellos rubios caían rizados y brillantes enmarcado su linda carita de rosa.

— Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi vanhus. — Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan yhteen!

— Siempre tuve deseos de tener una niña como tú — dijo la vieja — Ya verás qué bien nos llevamos las dos.

Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään halusi pitää pienen Gerdan.

A medida que le peinaba los cabellos, más y más la pequeña Gerda se olvidaba de Kay, su compañero de juegos, pues la vieja, aunque no era malvada, sabía de magia; en realidad, sólo ponía en práctica sus artes mágicas para distraerse y, por el momento, lo único que pretendía era retener a su lado a la pequeña Gerda.

Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet.

Con este propósito, la anciana salió al jardín, extensió su cayado hacia los rosales, que estaban cargados de bellísimas rosas, y al instante todos ellos desaparecieron, hundiéndose bajo la tierra negra; no quedó ni el menor rastro de ellos.

Vanhus pelkäsi, että kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain ja juoksisi tiehensä.

La vieja temía que si Gerda veía las rosas se acordaría del pequeño Kay y querría marcharse a proseguir su búsqueda.

Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta! Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi ja kauniimpi.

Luego, condujo a Gerda al jardín de las flores … ¡Oh, qué fragancia y qué esplendor! Había allí flores de todas las estaciones del año; en ningún libro de láminas podría encontrarse tanta belleza y variedad.

Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar hääpäivänään.

La niña daba saltos de alegría y disfrutó del jardín hasta que el sol se ocultó por detrás de los cerezos; por la noche, durmió en un magnífico lecho con mantas de seda roja bordadas con violetas azules y tuvo unos sueños tan hermosos como los de una reina en el día de su boda.

Seuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä auringonpaisteessa — niin kului monta päivää.

A la mañana siguiente, estuvo de nuevo en el jardín, jugando con las flores bajo los cálidos ratos del sol… así pasaron muchos días.

Gerda tunsi joka kukan, mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt.

Gerda conocía todas y cada una de las flores y, a pesar de todas las que había, tenía la sensación que allí faltaba alguna, aunque le resultara imposible decir cuál.

Silloin istuu hän eräänä päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu.

Un buen día, mientras estaba sentada en el jardín, se fijó en el gran sombrero de la vieja, lleno de flores pintadas, y observó que las más bella era justamente una rosa.

Sen oli vanhus unohtanut poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan.

La vieja se había olvidado de quitarla del sombrero cuando hizo desaparecer a las otras bajo tierra.

Mutta sellaista se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.

¡No se puede estar en todo!

— Kuinka, sanoi Gerda, — eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen, mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona ja samalla pientä Kaita.

«¡Cómo! — se dijo Gerda — ¡No hay ninguna rosa en el jardín!» Corrió hacia los macizos de flores, buscó y rebuscó, pero no consiguió encontrar ningún rosal; muy triste, se sentó en el suelo y se puso a llorar; sus lágrimas fueron a caer precisamente sobre el lugar en que antes crecia un hermoso rosal y del suelo regado con sus lágrimas surgió de repente un arbusto, tan florido como en el momento en que la vieja lo había enterrado; la niña lo rodeó con sus brazos, besó las rosas y se acordó de las que tenía en el jardín de su buhardilla y, al mismo tiempo, de su amigo Kay.

— Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. — Minunhan piti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. — Uskotteko, että hän on kuollut ja poissa?

— ¡Oh, cuánto tiempo he perdido! — exclamó la niña— Debo encontrar a Kay .. ¿Sabéis donde está?— preguntó a las rosas — ¿Creéis que ha muerto?

— Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. — Me olemme olleet maassa, kaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!

— No, no ha muerto — respondieron las rosas— Nosotras hemos estado bajo tierra, donde están todos los muertos, y Kay no estaba allí.

— Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja katsahti niiden kupuun ja kysyi: — Ettekö te tiedä, missä pieni Kai on?

— ¡Gracias! — dijo la pequeña Fué a ver a otras flores y mirando en sus cálices les preguntó: — ¿Sabéis donde está Kay?

Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei tietänyt mitään Kaista.

Pero cada flor, vuelta hacia el sol, soñaba su propio cuento o imaginaba su propia historia; Gerda escuchó muchos de estos cuentos, pero ninguna flor sabía nada sobre Kay.

Ja mitä sanoi sitten Tulililja?

¿Qué le dijo el lirio rojo?

— Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum! Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä, jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit, jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen liekit kuolla rovion liekeissä?

— Escucha el tambor : ¡Bum! ¡Bum! No da más que dos notas, siempre igual: ¡Bum! ¡Bum! ¡Escucha el canto fúnebre de las mujeres! ¡Escucha la llamada de los sacerdotes! …
Vestida con su larga túnica roja, la mujer del hindú está de pie sobre la pira; se alzan las llamas, rodándola a ella y a su marido muerto; pero la mujer piensa en el hombre que está vivo entre la multitud que la circunda y cuyos ojos arden, más brillantes que las llamas; el fuego de sus ojos abrasa el corazón de la mujer antes de ser tocada por las llamas que convertirán en cenizas su cuerpo. ¿Podrá la llama del corazón morir entre las llamas de la pira?

— Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.

— No comprendo nada en absoluta — dijo la pequeña Gerda.

— Se on minun satuni, sanoi Tulililja.

— Es mi cuento — respondió el lirio rojo.

Mitä sanoo Pyöräkello?

¿ Qué le dijo la enredadera ?

— Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku kahiseekin! Eikö ”hän” toki tule?

— Al final del estrecho sendero que discsurre por la montaña, se levanta una antigua mansión; una hiedra tupida crece por sus muros desgastados y rojizos, hasta el balcón al que se asoma una bellísima joven; se inclina sobre el balaustrada y dirige su mirada hacia el camino. Más lozana que la más bella de las rosas, más ligera que una flor de manzano llevada por el vieno, al moverse, los pliegues de su vestido de seda parecen susurrar: ¿Cuándo llegará?

— Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.

— ¿Te refieres a Kay? — Preguntó Gerda.

— Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.

— Sólo te he contado mi sueño … un cuento — respondió la enredadera.

Mitä sanoo pieni Lumikello:

¿ Que le dijo el narciso de las nieves ?

— Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi somaa pikkutyttöä — hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät silkkinauhat hulmuavat hatuista — istuvat ja keinuvat.

— Entre los árboles, colgada de una rama, hay una tabla suspendida de dos cuerdas y dos niñas se están columpiando en ella; sus vestidos son blancos como la nieve y de sus sombreros culegan cintas de seda verde que ondean al viento;

Veli, joka on heitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran ympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on pieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu käy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein.

el hermano mayor, de pie sobre el columpio, rodea las cuerdas con sus brazos para no caerse; en una mano sostiene una copa, en la otra, una caña para hacer pompas de jabón; el columpio se balancea y las pompas se elevan por el aire con bonitos colores irisados;

Viimeinen riippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta koira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan keinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se ilvehtii, kuplat särkyvät — keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on lauluni!

la última está todavía en el extremo del tubo y se mece con el viento; el columpio se balancea. Un perrillo negro, ligero como las pompas, se levanta sobre sus patas traseras, queriendo subirse al columpio; se alza, cae, ladra, se enfada; las risas de unos niños, unas pompas que estallan en el aire… el balanceo de un columpio, una espuma que se rompe … ¡Esta es mi canción!

— Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot sen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat Hyasintit?

— Es bonito lo que cuentas, pero tu tono es trsite y para nada me hablas de Kay …
¿ Que le dijeron los jacintos ?

— Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame oli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä tanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät olleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia.

— Había una vez tres hermanas encantadoras, menudas y delicadas; el vestido de la primera era rojo, el de la segunda, azul, y el de la tercera, blanco; cogidas de la mano, bailaban a la luz de la luna junto al lago apacible.

Tuoksui kovin suloisesti ja tytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme ruumisarkkua — niissä lepäsivät kauniit tytöt — solui metsän tiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin pienet, liitelevät valot.

El ambiente estaba perfumado, las tres hermanas desaparecieron en el bosque, aumentó la gragancia del aire … Tres féretros, en los que yacían las tres niñas, salieron de la espesura y se deslizaron por el lago rodeados de lucérnagas que volaban a su alrededor como pequeñas luciérnagas que volaban a su alrededor como pequeñas lamparillas aladas.

Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he kuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello soittaa kuolleille.

¿Duermen las bailarinas? ¿O acaso están muertas? El perfume de las flores nos cuenta que están muertas. La campana de la tarde repica por los muertos…

— Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. — Sinä lemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi, onko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja ne sanovat: ei!

— Me pones muy trsite — dijo la pequeña Gerda — Tu aroma es intenso. ¡Me haces pensar en las niñas muertas! ¡Ay! ¿Habrá muerto mi amigo Kay? Las rosas han estado bajo tierra y me aseguran que no.

— Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. — Me emme soita pienelle Kaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka osaamme.

— ¡Din! ¡Dan! — tañeron las campanas del jacinto — No tocamos por el pequeño Kay, pues no le conocemos. Sólo cantamos nuestra canción, la única que sabemos.

Ja Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien joukosta.

Gerda se volvió hacia el ranúnculo amarillo, que brillaba entre el verdor reluciente de las hojas.

— Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. — Sanoppa minulle, tiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.

— Eres como un pequeño y luminoso sol — le dijo Gerda— Dime, si lo sabes, dónde puedo encontrar a mi amigo.

Ja Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun mahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.

El renáculo miró a Gerda y brilló con intensidad ¿Qué canción le cantaría el ranúnculo? Probablemente él tampoco le hablaria de Kay.

Eräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti ensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin valkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat, tuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä.

— El primer día de la primavera, el sol de Nuestro Señor lucía cálido en el cielo, acariciando con sus rayos las blancas paredes de una pequeña casita; muy cerca, florecían las primeras flores amarillas, cual oro luminoso al tibio resplandor del sol;

Vanha isoäiti oli ulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli kotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa, sydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa pohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä.

la vieja abuela, sentada en su silla junto a la casa, esperaba la visita de su nieta, pobre y linda muchachita que trabajaba de criada; al llegar, la chiquilla abrazó a la abuela. Había oro, oro del corazón, en este beso bendecido. Oro en los labios, oro en el fondo del ser, oro en la hora del alba.

Kas, siinä minun pieni tarinani! sanoi Voikukka.

Esta es mi pequeña historia — dijo el ranúnculo.

— Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. — Niin, hän varmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista. Mutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain mukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne eivät anna minulle tietoa!

—¡Mi pobre y vieja abuela! — suspiró Gerda — Sí, sin duda está inquieta y apenada por mí, tanto como por el pequeño Kay. Pero volveré pronto, llevando a Kay conmigo … Es inútil que interrogue a las flores, sólo conocen su propia canción, ¡No me dan ninguna pista!

Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa voidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan hänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään kukkaa ja kysyi: — Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen ääreen. Ja mitä se sanoi?

Se recogió su falda para correr mejor y cuando saltaba por encima del narciso, éste le dio un golpecito en la pierna; Gerda se detuvo, miró la esbelta flor amarilla y preguntó:
— ¿Sabes tú algo, quizás … ?
Se inclinó sobre el narciso y .. ¿Qué fué lo que le dijo?

— Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen Narsissi. — Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä ullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän seisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko maailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta.

— ¡Puedo verme a mí mismo! ¡Puedo verme a mí mismo! ¡Oh, oh, oh qué bien huelo! … Allá arriba, en la buhardilla, a medio vestir, hay una pequeña bailarina; tan pronto se sotiene sobre una pierna, como lo hace sobre las dos, todo es pura fantasía;

Hän kaataa vettä teekannusta vaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi — siisteys on hyvä asia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja kuivattu katolla.

con el pie manda a paseo a todo el mundo y vierte el agua de la tetera sobre una pieza de tela: su corsé… La limpieza es una gran cualidad; el traje blanco está colgado en la percha; tamién lo ha lavado con té y después lo ha puesto a secar en el tejado;

Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina kaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän keikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni!

la bailarina se pone su vestido y, para resaltar su blancura, rodea su cuello con una toquilla de color amarilla azafrán. ¡La pierna en alto! ¡Ahí está, erguida sobre un sólo tallo! ¡Puedo verme a mí mismo! ¡Puedo verme a mí mismo!

— Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, — sellaista ei pidä kertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.

— Todo eso me resulta indiferente — dijo Gerda —, no significa nada para mí.
Y salió corriendo, corriendo hacia el otro extremo del jardín.

Ovi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se irtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin maailmalle.

La puerta estaba cerrada y tuvo que forzar el enmohecido picaporte, que cedió; se abrió la puerta y la pequeña Gerda, con sus pies descalzos, se lanzó de nuevo al vasto mundo.

Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut hänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui suurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli myöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa puutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen kukkia.

Tres veces se volvió para mirar hacia atrás, pero nadie la seguía; al rato, se cansó de correr, se sentó sobre una piedra, miró a su alrededor y comprobó que el verano había quedado atrás: era otoño avanzado; no había podido darse cuenta de ello en el jardín encantado de la vieja, donde siempre brillaba el sol y habían flores de todas las estaciones.

— Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. — Onhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.

—¡Dios mío, cuánto tiempo he perdido! — Pensó Gerda — ¡Estamos ya en otoño! ¡No puedo perder tiempo descansando!— Y se levantó, dispuesta a reemprender su búsqueda.

Oi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä näytti kylmältä ja raa’alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan keltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa jälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että suu meni ryppyyn.

¡Ah, qué cansados y doloridos estaban sus pies! ¡Y qué aspecto tan frío e ingrato tenía todo a su alrededor! Los sauces estaban amarillentos y la niebla humedecía sus hojas que, una tras otra, iban cayendo sobre el suelo; sólo el ciruelo silvestre conservaba sus frutos, tan ásperos que hacían rechinar los dientes.

Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja raskasta!

¡Oh que trsite y hosco parecía el vasto mundo!

Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa

Cuarto episodio. El Príncipe y la Princesa

Gerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja katsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: — Kraa, kraa!

Gerda tuvo que pararse a descansar de nuevo; sobre la nieve, ante ella, saltó una corneja; el ave se quedó allí un buen rato, la miró, moviendo la cabeza, y dijo:
— ¡Kra, kra! ¿Qué tal va?

hyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se tarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin yksinään maailmalle.

La corneja no sabía hablar mucho, pero estaba bien dispuesta hacia la niña y le preguntó a dónde se dirigía, tan sola por el vasto mundo.

Sanan ”yksinään” ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja tunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle koko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.

Gerda reparó especialmente en esa palabra: sola, y sintió de pronto todo lo que eso significaba; le contó su historia a la corneja y le preguntó si no había visto a Kay.

Ja varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: — Ehkä olisin, ehkä olisin!

La corneja sacudió la cabeza con aire reflexivo y dijo:
— ¡Posible, Posible!

— Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään variksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.

— ¿De verdad? — gritó la niña.
A punto estuvo de asfixiar a la corneja de tanto que la abrazó.

— Siivolla, siivolla! sanoi varis. — Minä luulen, että se saattaa olla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan takia.

— Suavemente, suavemente .. — dijo la corneja — Creo que puede tratarse del pequeño Kay, pero parece que te ha olvidado por princesa.

— Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.

— ¿Vive con una princesa? — Preguntó Gerda.

— Kraa, kuulehan! sanoi varis, — mutta minun on vaikea puhua sinun kieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.

— Sí, escucha — dijo la corneja — Tengo muchas dificultades para hablar tu idioma; si comprendes la lengua de las cornejas, te lo podré contar mucho mejor.

— En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, — mutta isoäiti osasi sitä ja P-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!

— No, nunca la he aprendido— respondió Gerda—, aunque la abuela la sabía .. ¡y también el javanés!

— Ei tee mitään! sanoi varis, — minä kerron niin hyvin kuin voin, mutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki, mitä tiesi.

— Eso no me sirve de mucho — dijo la corneja — En fin, te contaré lo mejor que pueda; ya me disculparás si no me expreso bien.

— Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on niin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki sanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän on.

Y la corneja le contó lo que sabía:
— En el reino del que procedo vive una princesa dotada de una inteligencia prodiciosa. Ha leído todos los periódicos que existen en el mundo … ¡Y los ha olvidado! ¡Hasta tal punto es inteligente!

Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan erittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli juuri tämä laulu: ”Miksen naimisiin ma menis?”

Hace algún tiempo, un día que se encontraba sentada en el trono —lo que, según se dice, no es nada divertido— se puso a canturrear una canción que decía : «¿por qué no me casaré?».

Kuulkaas, siinä on jotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä naimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle puhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se on kovin ikävää.

«Bueno, es una idea», pensó ella, y decidió casarse, pero quería un esposo que supiera responder a sus preguntas, un hombre que no se contentara tan sólo con tener un aspecto distinguido, pues eso acaba resultado demasiado aburrido.

Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja kun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi.
— Siitä minä pidän, sanoivat he, — sellaista minäkin tässä hiljan ajattelin. — Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi varis. — Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän on kertonut minulle kaikki!

Convocó a todas las damas de honor, que, al enterarse de sus proyectos, le manifestaron su aprobación. «Cuánto nos complace — le dijeron—, ya habíamos pensado en ello.»
Lo que te cuento — adivirtió la corneja — es completamente verídico, puedes creerme. Tengo una novia domesticada que circula libremente por el castillo y ella es quien me lo ha contado todo.

Hänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää ja variksella se aina on varis.

Naturalmete, su novia era también una corneja, pues cada corneja se junta con su pareja.

— Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan nimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä, joka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan kanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan kotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa miehekseen.

En los periódicos se publicó un edicto con una orla de corazones y las iniciales de la princesa; en él se anunciaba que todo joven de buen porte podía presentarse en el castillo para hablar con la princesa; aquel que se comportara de forma más correcta y demostrara ser mejor conversador, se casaria con ella.

Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin se, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja juokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä.

— Créeme — insisitó la corneja—, lo que te cuento es tan cierto como que estoy aquí ahora mismo.

He osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he tulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin portaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he ällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa istui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän oli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan.

Todos era muy capacies de hablar mientras estaban en la calle, pero en cuanto franqueban las puertas del castillo, veían a la guardia con sus uniformes plateados y a los lacayos vestidos en oro por las escaleras y los grandes salones deslumbrantes de luz, se quedaban desconcertados; más aún: al llegar ante el trono, todo lo que sabían hacer era repetir la última palabra pronunciada por la princesa y que ella, naturalmente, no tenía el menor interés en escuchar de nuevo.

Tuntui siltä, kuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja menneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin he saattoivat puhua.

Parecía que hubieran ingerido rapé y se hubieran quedado atontados … hasta que, de vuelta otra vez en la calle, podían hablar de nuevo normalmente.

Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis. Niiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes lasillista haaleaa vettä.

Los pretendientes formaban una larga cola que llegaba desde las puertas de la ciudad hasta el castillo. Yo mismo me acerqué a verles — dijo la corneja — Tras tantas horas de espera, terminaban por tener hambre y sed, pero nada recibían del castillo, ni tan siquiera un vaso de agua.

Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet mukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He ajattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä, niin ei prinsessa ota häntä.

Algunos, los más espabilados, se habían llevado rebanadas de pan con mantequilla que se negaban a compartir con nadie, pues pensaban: «Si tienen aspecto de hambrientos, no serán elegidos por la princesa».

— Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. — Milloin hän tuli? Oliko hän noiden monien joukossa?

— Pero Kay, el pequeño Kay … — preguntó Gerda — ¿Cuándo llegó? ¿Estaba entre toda aquella gente?

— Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä, silloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien aivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun silmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot vaatteet.

— Paciencia, paciencia, ahora llegaremos a él. Era el tercer día cuando apareció un pequeño personaje, sin caballo ni carruaje, que con paso decidido subió derecho hacia el castillo; sus ojos brillaban como brillan los tuyos, su cabello era largo y hermoso, aunque sus vestiduras eran pobres.

— Se oli Kai! riemuitsi Gerda. — Oi, minä olen siis löytänyt hänet!
Ja hän taputti käsiään.

— ¡Era Kay! — interrumpió Gerda entusiasmada — ¡Oh, lo encontré! ¡Lo encontré! — exclamaba dando palmadas.

— Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.

— Llevaba un pequeño morral a la espalda — continuó la corneja.

— Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, — sillä kelkka mukanaan hän läksi pois!

— No, seguramente se trataba de su trineo — observó Gerda — Cuando desapareció llevaba consigo su trineo.

— Se on mahdollista! sanoi varis,— minä en niin tarkkaan katsonut. Mutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään linnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin portaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja sanoi niille:

— Puede ser — dijo la corneja —, no pude verlo de cerca; pero sé por mi novia domesticada que cuando entró en el castillo y vio la guarda con sus uniformes plateados y sobre las escaleras los lacayos vestidos en oro, no se intimidó en absoluto; les saludó con la cabeza y dijo:

mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen mieluummin sisään!

«Debe ser aburrido quedarse en las escaleras, prefiero entrar dentro».

Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset ja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja — siinä olisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat hirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.

Los salones estaban deslumbrantes. Chambelanes y consejeros andaban descalzos para no hacer ruido portando bandejas de oro. ¡Era algo impresionante! A cada pisada, sus botas crujían terriblemente, pero él no parecía preocuparse lo más mínimo por eso.

— Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. — Minä tiedän, että hänellä oli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.

— Sin duda se trata de Kay — dijo Gerda—. Sé que tenía zapatos nuevos; los oí crujir en la habitación de la abuela.

— Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, — ja rohkeasti astui hän suoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin rukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja kaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat, jotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta likempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät.

— Cierto, hacían mucho ruido— dijo la corneja—. Audazmente avanzó hacia la princesa, que estaba sentada sobre una perla tan grande como la rueda de una rueca; todas las damas de la corte, con sus servidores y los criados de los servidores, estaban alineados ante ella; cuant más cerca estaban de la puerta, más orgulloso aparecía su semblante.

Palvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin uskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.

El pequeño paje del criado de un servidor, que va siempre con pantuflas, tenía un aspecto imponente, ¡tan orgulloso se sentía de estar junto a la puerta!

— Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. — Ja Kai sai kuitenkin prinsessan?

— Eso debe ser horrible — dijo la pequeña Gerda —¿Y consiguió Kay casarse con la princesa?

— Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin kihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun variksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani.

— Si no hubiera sido corneja, sin duda habría sido yo el elegido, aunque lo cierto es que estoy ya prometido. En cualquier caso, parece que el joven habló tan bien como yo mismo pueda hacerlo cuando me expreso en mi lengua; mi novia domesticada así me lo ha dicho.

Hän oli rohkea ja kaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan kuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja prinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.

Era intrépido y gentil; en realidad no había venido a pedir la mano de la princesa, sino tan sólo a constatar su inteligencia, que valoró en alto grado, así como la princesa, a su vez, estimó altamente la de él.

— Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, — hän oli niin viisas, hän osasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?

— ¡Sí, seguro que se trataba de Kay! — exclamó Gerda—. Era tan inteligente que sabía calcular de memoria incluso con fracciones… ¡Oh! ¿Por que no me introduces en el castillo?

— Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. — Mutta miten me sen teemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa meille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö kuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!

— Bueno, eso es fácil de decir, pero no tanto de hacer — respondió la corneja— No sé cómo podríamos arreglarlo… Hablaré con mi novia domesticada; seguro que no puede sugerir algo; aunque debo decirte que, habitualmente, jamás se permite la entrada en el castillo a una niña como tú.

— Kyllä minä saan! sanoi Gerda. — Kun Kai kuulee että minä olen täällä, tulee hän heti ja noutaa minut!

— ¡Entraré! — dijo Gerda —. Si Kay se entera de que estoy aquí, vendrá en seguida a buscarme.

— Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja lensi pois.

— Espérame allí, junto a la escalera— dijo la corneja volviendo la cabeza y emprendiendo el vuelo.

Vasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.
— Erinomaista, erinomaista! sanoi se. — Hän lähettää sinulle paljon terveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä, siellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä.

Cuando regresó, ya había oscurecido.
— ¡Kra, kra! — graznó— Mi novia te envía sus más cariñosos saludos; me ha dado este panecillo para ti; lo ha cogido de la cocina, donde siempre hay pan en abundancia; sin duda tendrás hambre…

Ei ole mahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin. Hopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä sallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani tietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän tietää, mistä ottaa avaimen.

No te será posible entrar descalza en el castillo; la guardia de uniformes plateados y los lacayos vestidos en oro no lo permitirían; pero no llores, porque, a pesar de todo, en seguida estarás dentro. Mi novia conoce una escalera secreta , que conduce al dormitorio; ella sabe donde se encuentra la llave.

Ja he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi toisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen toisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli raollaan.

Y se encaminaros hacia el jardín atravesando la gran alameda alfombrada por las hojas que caían de los árboles; las luces se fueron apagando una a una; cuando todo estuvo oscuro, la corneja condujo a la pequeña Gerda hasta una puerta trasera que se encontraba entornada.

Oi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi tietää, oliko se pieni Kai.

¡Oh, como latía el corazón de Gerda por la inquietud y la ansiedad! Parecería que iba a hacer algo malo, cuando, en realidad, sólo quería saber si se trataba de su amigo Kay;