— Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet tullut tänne! sanoi hän.

“Come and tell me who you are,” said she, “and how came you here.”

Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm! hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun.

Then Gerda told her everything, while the old woman shook her head, and said, “Hem-hem;” and when she had finished, Gerda asked if she had not seen little Kay, and the old woman told her he had not passed by that way, but he very likely would come. So she told Gerda not to be sorrowful, but to taste the cherries and look at the flowers; they were better than any picture-book, for each of them could tell a story.

Sitten otti hän Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.

Then she took Gerda by the hand and led her into the little house, and the old woman closed the door.

Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein, mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä.

The windows were very high, and as the panes were red, blue, and yellow, the daylight shone through them in all sorts of singular colors. On the table stood beautiful cherries, and Gerda had permission to eat as many as she would.

Ja hänen syödessään suki vanhus hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.

While she was eating them the old woman combed out her long flaxen ringlets with a golden comb, and the glossy curls hung down on each side of the little round pleasant face, which looked fresh and blooming as a rose.

— Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi vanhus. — Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan yhteen!

“I have long been wishing for a dear little maiden like you,” said the old woman, “and now you must stay with me, and see how happily we shall live together.”

Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään halusi pitää pienen Gerdan.

And while she went on combing little Gerda’s hair, she thought less and less about her adopted brother Kay, for the old woman could conjure, although she was not a wicked witch; she conjured only a little for her own amusement, and now, because she wanted to keep Gerda.

Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet.

Therefore she went into the garden, and stretched out her crutch towards all the rose-trees, beautiful though they were; and they immediately sunk into the dark earth, so that no one could tell where they had once stood.

Vanhus pelkäsi, että kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain ja juoksisi tiehensä.

The old woman was afraid that if little Gerda saw roses she would think of those at home, and then remember little Kay, and run away.

Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta! Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi ja kauniimpi.

Then she took Gerda into the flower-garden. How fragrant and beautiful it was! Every flower that could be thought of for every season of the year was here in full bloom; no picture-book could have more beautiful colors.

Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar hääpäivänään.

Gerda jumped for joy, and played till the sun went down behind the tall cherry-trees; then she slept in an elegant bed with red silk pillows, embroidered with colored violets; and then she dreamed as pleasantly as a queen on her wedding day.

Seuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä auringonpaisteessa — niin kului monta päivää.

The next day, and for many days after, Gerda played with the flowers in the warm sunshine.

Gerda tunsi joka kukan, mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt.

She knew every flower, and yet, although there were so many of them, it seemed as if one were missing, but which it was she could not tell.

Silloin istuu hän eräänä päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu.

One day, however, as she sat looking at the old woman’s hat with the painted flowers on it, she saw that the prettiest of them all was a rose.

Sen oli vanhus unohtanut poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan.

The old woman had forgotten to take it from her hat when she made all the roses sink into the earth.

Mutta sellaista se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.

But it is difficult to keep the thoughts together in everything; one little mistake upsets all our arrangements.

— Kuinka, sanoi Gerda, — eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen, mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona ja samalla pientä Kaita.

“What, are there no roses here?” cried Gerda; and she ran out into the garden, and examined all the beds, and searched and searched. There was not one to be found. Then she sat down and wept, and her tears fell just on the place where one of the rose-trees had sunk down. The warm tears moistened the earth, and the rose-tree sprouted up at once, as blooming as when it had sunk. And Gerda embraced it and kissed the roses, and thought of the beautiful roses at home, and, with them, of little Kay.

— Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. — Minunhan piti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. — Uskotteko, että hän on kuollut ja poissa?

“Oh, how I have been detained!” said the little maiden, “I wanted to seek for little Kay. Do you know where he is?” she asked the roses; “do you think he is dead?”

— Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. — Me olemme olleet maassa, kaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!

And the roses answered, “No, he is not dead. We have been in the ground where all the dead lie; but Kay is not there.”

— Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja katsahti niiden kupuun ja kysyi: — Ettekö te tiedä, missä pieni Kai on?

“Thank you,” said little Gerda, and then she went to the other flowers, and looked into their little cups, and asked, “Do you know where little Kay is?”

Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei tietänyt mitään Kaista.

But each flower, as it stood in the sunshine, dreamed only of its own little fairy tale of history. Not one knew anything of Kay. Gerda heard many stories from the flowers, as she asked them one after another about him.

Ja mitä sanoi sitten Tulililja?

And what, said the tiger-lily?

— Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum! Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä, jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit, jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen liekit kuolla rovion liekeissä?

“Hark, do you hear the drum?— ‘turn, turn,’—there are only two notes, always, ‘turn, turn.’ Listen to the women’s song of mourning! Hear the cry of the priest! In her long red robe stands the Hindoo widow by the funeral pile. The flames rise around her as she places herself on the dead body of her husband; but the Hindoo woman is thinking of the living one in that circle; of him, her son, who lighted those flames. Those shining eyes trouble her heart more painfully than the flames which will soon consume her body to ashes. Can the fire of the heart be extinguished in the flames of the funeral pile?”

— Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.

“I don’t understand that at all,” said little Gerda.

— Se on minun satuni, sanoi Tulililja.

“That is my story,” said the tiger-lily.

Mitä sanoo Pyöräkello?

What, says the convolvulus?

— Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku kahiseekin! Eikö ”hän” toki tule?

“Near yonder narrow road stands an old knight’s castle; thick ivy creeps over the old ruined walls, leaf over leaf, even to the balcony, in which stands a beautiful maiden. She bends over the balustrades, and looks up the road. No rose on its stem is fresher than she; no apple-blossom, wafted by the wind, floats more lightly than she moves. Her rich silk rustles as she bends over and exclaims, ‘Will he not come?’

— Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.

“Is it Kay you mean?” asked Gerda.

— Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.

“I am only speaking of a story of my dream,” replied the flower.

Mitä sanoo pieni Lumikello:

What, said the little snow-drop?

— Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi somaa pikkutyttöä — hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät silkkinauhat hulmuavat hatuista — istuvat ja keinuvat.

“Between two trees a rope is hanging; there is a piece of board upon it; it is a swing. Two pretty little girls, in dresses white as snow, and with long green ribbons fluttering from their hats, are sitting upon it swinging.

Veli, joka on heitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran ympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on pieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu käy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein.

Their brother who is taller than they are, stands in the swing; he has one arm round the rope, to steady himself; in one hand he holds a little bowl, and in the other a clay pipe; he is blowing bubbles. As the swing goes on, the bubbles fly upward, reflecting the most beautiful varying colors.

Viimeinen riippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta koira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan keinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se ilvehtii, kuplat särkyvät — keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on lauluni!

The last still hangs from the bowl of the pipe, and sways in the wind. On goes the swing; and then a little black dog comes running up. He is almost as light as the bubble, and he raises himself on his hind legs, and wants to be taken into the swing; but it does not stop, and the dog falls; then he barks and gets angry. The children stoop towards him, and the bubble bursts. A swinging plank, a light sparkling foam picture,—that is my story.”

— Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot sen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat Hyasintit?

“It may be all very pretty what you are telling me,” said little Gerda, “but you speak so mournfully, and you do not mention little Kay at all.”
What do the hyacinths say?

— Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame oli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä tanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät olleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia.

“There were three beautiful sisters, fair and delicate. The dress of one was red, of the second blue, and of the third pure white. Hand in hand they danced in the bright moonlight, by the calm lake; but they were human beings, not fairy elves.

Tuoksui kovin suloisesti ja tytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme ruumisarkkua — niissä lepäsivät kauniit tytöt — solui metsän tiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin pienet, liitelevät valot.

The sweet fragrance attracted them, and they disappeared in the wood; here the fragrance became stronger. Three coffins, in which lay the three beautiful maidens, glided from the thickest part of the forest across the lake. The fire-flies flew lightly over them, like little floating torches.

Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he kuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello soittaa kuolleille.

Do the dancing maidens sleep, or are they dead? The scent of the flower says that they are corpses. The evening bell tolls their knell.”

— Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. — Sinä lemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi, onko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja ne sanovat: ei!

“You make me quite sorrowful,” said little Gerda; “your perfume is so strong, you make me think of the dead maidens. Ah! is little Kay really dead then? The roses have been in the earth, and they say no.”

— Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. — Me emme soita pienelle Kaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka osaamme.

“Cling, clang,” tolled the hyacinth bells. “We are not tolling for little Kay; we do not know him. We sing our song, the only one we know.”

Ja Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien joukosta.

Then Gerda went to the buttercups that were glittering amongst the bright green leaves.

— Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. — Sanoppa minulle, tiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.

“You are little bright suns,” said Gerda; “tell me if you know where I can find my play-fellow.”

Ja Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun mahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.

And the buttercups sparkled gayly, and looked again at Gerda. What song could the buttercups sing? It was not about Kay.

Eräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti ensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin valkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat, tuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä.

“The bright warm sun shone on a little court, on the first warm day of spring. His bright beams rested on the white walls of the neighboring house; and close by bloomed the first yellow flower of the season, glittering like gold in the sun’s warm ray.

Vanha isoäiti oli ulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli kotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa, sydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa pohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä.

An old woman sat in her arm chair at the house door, and her granddaughter, a poor and pretty servant-maid came to see her for a short visit. When she kissed her grandmother there was gold everywhere: the gold of the heart in that holy kiss; it was a golden morning; there was gold in the beaming sunlight, gold in the leaves of the lowly flower, and on the lips of the maiden.

Kas, siinä minun pieni tarinani! sanoi Voikukka.

There, that is my story,” said the buttercup.

— Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. — Niin, hän varmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista. Mutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain mukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne eivät anna minulle tietoa!

“My poor old grandmother!” sighed Gerda; “she is longing to see me, and grieving for me as she did for little Kay; but I shall soon go home now, and take little Kay with me. It is no use asking the flowers; they know only their own songs, and can give me no information.”

Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa voidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan hänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään kukkaa ja kysyi: — Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen ääreen. Ja mitä se sanoi?

And then she tucked up her little dress, that she might run faster, but the narcissus caught her by the leg as she was jumping over it; so she stopped and looked at the tall yellow flower, and said, “Perhaps you may know something.” Then she stooped down quite close to the flower, and listened; and what did he say?

— Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen Narsissi. — Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä ullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän seisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko maailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta.

“I can see myself, I can see myself,” said the narcissus. “Oh, how sweet is my perfume! Up in a little room with a bow window, stands a little dancing girl, half undressed; she stands sometimes on one leg, and sometimes on both, and looks as if she would tread the whole world under her feet. She is nothing but a delusion.

Hän kaataa vettä teekannusta vaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi — siisteys on hyvä asia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja kuivattu katolla.

She is pouring water out of a tea-pot on a piece of stuff which she holds in her hand; it is her bodice. ‘Cleanliness is a good thing,’ she says. Her white dress hangs on a peg; it has also been washed in the tea-pot, and dried on the roof.

Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina kaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän keikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni!

She puts it on, and ties a saffron-colored handkerchief round her neck, which makes the dress look whiter. See how she stretches out her legs, as if she were showing off on a stem. I can see myself, I can see myself.”

— Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, — sellaista ei pidä kertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.

“What do I care for all that,” said Gerda, “you need not tell me such stuff.” And then she ran to the other end of the garden.

Ovi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se irtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin maailmalle.

The door was fastened, but she pressed against the rusty latch, and it gave way. The door sprang open, and little Gerda ran out with bare feet into the wide world.

Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut hänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui suurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli myöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa puutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen kukkia.

She looked back three times, but no one seemed to be following her. At last she could run no longer, so she sat down to rest on a great stone, and when she looked round she saw that the summer was over, and autumn very far advanced. She had known nothing of this in the beautiful garden, where the sun shone and the flowers grew all the year round.

— Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. — Onhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.

“Oh, how I have wasted my time?” said little Gerda; “it is autumn. I must not rest any longer,” and she rose up to go on.

Oi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä näytti kylmältä ja raa’alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan keltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa jälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että suu meni ryppyyn.

But her little feet were wounded and sore, and everything around her looked so cold and bleak. The long willow-leaves were quite yellow. The dew-drops fell like water, leaf after leaf dropped from the trees, the sloe-thorn alone still bore fruit, but the sloes were sour, and set the teeth on edge.

Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja raskasta!

Oh, how dark and weary the whole world appeared!

Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa

Fourth Story: The Prince and Princess

Gerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja katsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: — Kraa, kraa!

“Gerda was obliged to rest again, and just opposite the place where she sat, she saw a great crow come hopping across the snow toward her. He stood looking at her for some time, and then he wagged his head and said, “Caw, caw; good-day, good-day.”

hyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se tarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin yksinään maailmalle.

He pronounced the words as plainly as he could, because he meant to be kind to the little girl; and then he asked her where she was going all alone in the wide world.

Sanan ”yksinään” ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja tunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle koko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.

The word alone Gerda understood very well, and knew how much it expressed. So then she told the crow the whole story of her life and adventures, and asked him if he had seen little Kay.

Ja varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: — Ehkä olisin, ehkä olisin!

The crow nodded his head very gravely, and said, “Perhaps I have—it may be.”

— Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään variksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.

“No! Do you think you have?” cried little Gerda, and she kissed the crow, and hugged him almost to death with joy.

— Siivolla, siivolla! sanoi varis. — Minä luulen, että se saattaa olla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan takia.

“Gently, gently,” said the crow. “I believe I know. I think it may be little Kay; but he has certainly forgotten you by this time for the princess.”

— Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.

“Does he live with a princess?” asked Gerda.

— Kraa, kuulehan! sanoi varis, — mutta minun on vaikea puhua sinun kieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.

“Yes, listen,” replied the crow, “but it is so difficult to speak your language. If you understand the crows’ language1 then I can explain it better. Do you?”

— En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, — mutta isoäiti osasi sitä ja P-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!

“No, I have never learnt it,” said Gerda, “but my grandmother understands it, and used to speak it to me. I wish I had learnt it.”

— Ei tee mitään! sanoi varis, — minä kerron niin hyvin kuin voin, mutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki, mitä tiesi.

“It does not matter,” answered the crow; “I will explain as well as I can, although it will be very badly done;” and he told her what he had heard.

— Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on niin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki sanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän on.

“In this kingdom where we now are,” said he, “there lives a princess, who is so wonderfully clever that she has read all the newspapers in the world, and forgotten them too, although she is so clever.

Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan erittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli juuri tämä laulu: ”Miksen naimisiin ma menis?”

A short time ago, as she was sitting on her throne, which people say is not such an agreeable seat as is often supposed, she began to sing a song which commences in these words:
‘Why should I not be married?’

Kuulkaas, siinä on jotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä naimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle puhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se on kovin ikävää.

‘Why not indeed?’ said she, and so she determined to marry if she could find a husband who knew what to say when he was spoken to, and not one who could only look grand, for that was so tiresome.

Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja kun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi.
— Siitä minä pidän, sanoivat he, — sellaista minäkin tässä hiljan ajattelin. — Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi varis. — Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän on kertonut minulle kaikki!

Then she assembled all her court ladies together at the beat of the drum, and when they heard of her intentions they were very much pleased. ‘We are so glad to hear it,’ said they, ‘we were talking about it ourselves the other day.’ You may believe that every word I tell you is true,” said the crow, “for I have a tame sweetheart who goes freely about the palace, and she told me all this.”

Hänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää ja variksella se aina on varis.

Of course his sweetheart was a crow, for “birds of a feather flock together,” and one crow always chooses another crow.

— Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan nimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä, joka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan kanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan kotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa miehekseen.

“Newspapers were published immediately, with a border of hearts, and the initials of the princess among them. They gave notice that every young man who was handsome was free to visit the castle and speak with the princess; and those who could reply loud enough to be heard when spoken to, were to make themselves quite at home at the palace; but the one who spoke best would be chosen as a husband for the princess.

Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin se, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja juokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä.

Yes, yes, you may believe me, it is all as true as I sit here,” said the crow. “The people came in crowds. There was a great deal of crushing and running about, but no one succeeded either on the first or second day.

He osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he tulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin portaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he ällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa istui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän oli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan.

They could all speak very well while they were outside in the streets, but when they entered the palace gates, and saw the guards in silver uniforms, and the footmen in their golden livery on the staircase, and the great halls lighted up, they became quite confused. And when they stood before the throne on which the princess sat, they could do nothing but repeat the last words she had said; and she had no particular wish to hear her own words over again.

Tuntui siltä, kuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja menneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin he saattoivat puhua.

It was just as if they had all taken something to make them sleepy while they were in the palace, for they did not recover themselves nor speak till they got back again into the street.

Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis. Niiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes lasillista haaleaa vettä.

There was quite a long line of them reaching from the town-gate to the palace. I went myself to see them,” said the crow. “They were hungry and thirsty, for at the palace they did not get even a glass of water.

Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet mukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He ajattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä, niin ei prinsessa ota häntä.

Some of the wisest had taken a few slices of bread and butter with them, but they did not share it with their neighbors; they thought if they went in to the princess looking hungry, there would be a better chance for themselves.”

— Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. — Milloin hän tuli? Oliko hän noiden monien joukossa?

“But Kay! tell me about little Kay!” said Gerda, “was he amongst the crowd?”

— Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä, silloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien aivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun silmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot vaatteet.

“Stop a bit, we are just coming to him. It was on the third day, there came marching cheerfully along to the palace a little personage, without horses or carriage, his eyes sparkling like yours; he had beautiful long hair, but his clothes were very poor.”

— Se oli Kai! riemuitsi Gerda. — Oi, minä olen siis löytänyt hänet!
Ja hän taputti käsiään.

“That was Kay!” said Gerda joyfully. “Oh, then I have found him;” and she clapped her hands.

— Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.

“He had a little knapsack on his back,” added the crow.

— Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, — sillä kelkka mukanaan hän läksi pois!

“No, it must have been his sledge,” said Gerda; “for he went away with it.”

— Se on mahdollista! sanoi varis,— minä en niin tarkkaan katsonut. Mutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään linnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin portaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja sanoi niille:

“It may have been so,” said the crow; “I did not look at it very closely. But I know from my tame sweetheart that he passed through the palace gates, saw the guards in their silver uniform, and the servants in their liveries of gold on the stairs, but he was not in the least embarrassed.

mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen mieluummin sisään!

‘It must be very tiresome to stand on the stairs,’ he said. ‘I prefer to go in.’

Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset ja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja — siinä olisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat hirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.

The rooms were blazing with light. Councillors and ambassadors walked about with bare feet, carrying golden vessels; it was enough to make any one feel serious. His boots creaked loudly as he walked, and yet he was not at all uneasy.”

— Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. — Minä tiedän, että hänellä oli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.

“It must be Kay,” said Gerda, “I know he had new boots on, I have heard them creak in grandmother’s room.”

— Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, — ja rohkeasti astui hän suoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin rukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja kaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat, jotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta likempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät.

“They really did creak,” said the crow, “yet he went boldly up to the princess herself, who was sitting on a pearl as large as a spinning wheel, and all the ladies of the court were present with their maids, and all the cavaliers with their servants; and each of the maids had another maid to wait upon her, and the cavaliers’ servants had their own servants, as well as a page each. They all stood in circles round the princess, and the nearer they stood to the door, the prouder they looked.

Palvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin uskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.

The servants’ pages, who always wore slippers, could hardly be looked at, they held themselves up so proudly by the door.”

— Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. — Ja Kai sai kuitenkin prinsessan?

“It must be quite awful,” said little Gerda, “but did Kay win the princess?”

— Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin kihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun variksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani.

“If I had not been a crow,” said he, “I would have married her myself, although I am engaged. He spoke just as well as I do, when I speak the crows’ language, so I heard from my tame sweetheart.

Hän oli rohkea ja kaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan kuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja prinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.

He was quite free and agreeable and said he had not come to woo the princess, but to hear her wisdom; and he was as pleased with her as she was with him.”

— Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, — hän oli niin viisas, hän osasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?

“Oh, certainly that was Kay,” said Gerda, “he was so clever; he could work mental arithmetic and fractions. Oh, will you take me to the palace?”

— Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. — Mutta miten me sen teemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa meille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö kuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!

“It is very easy to ask that,” replied the crow, “but how are we to manage it? However, I will speak about it to my tame sweetheart, and ask her advice; for I must tell you it will be very difficult to gain permission for a little girl like you to enter the palace.”

— Kyllä minä saan! sanoi Gerda. — Kun Kai kuulee että minä olen täällä, tulee hän heti ja noutaa minut!

“Oh, yes; but I shall gain permission easily,” said Gerda, “for when Kay hears that I am here, he will come out and fetch me in immediately.”

— Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja lensi pois.

“Wait for me here by the palings,” said the crow, wagging his head as he flew away.

Vasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.
— Erinomaista, erinomaista! sanoi se. — Hän lähettää sinulle paljon terveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä, siellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä.

It was late in the evening before the crow returned. “Caw, caw,” he said, “she sends you greeting, and here is a little roll which she took from the kitchen for you; there is plenty of bread there, and she thinks you must be hungry.

Ei ole mahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin. Hopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä sallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani tietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän tietää, mistä ottaa avaimen.

It is not possible for you to enter the palace by the front entrance. The guards in silver uniform and the servants in gold livery would not allow it. But do not cry, we will manage to get you in; my sweetheart knows a little back-staircase that leads to the sleeping apartments, and she knows where to find the key.”

Ja he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi toisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen toisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli raollaan.

Then they went into the garden through the great avenue, where the leaves were falling one after another, and they could see the light in the palace being put out in the same manner. And the crow led little Gerda to the back door, which stood ajar.

Oi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi tietää, oliko se pieni Kai.

Oh! how little Gerda’s heart beat with anxiety and longing; it was just as if she were going to do something wrong, and yet she only wanted to know where little Kay was.