Translator: Maila Talvio. From The Project Gutenberg. Seitsentarinainen satu. Vilhelm Pedersenin kuvituksella.

Mit Illustrationen von Vilhelm Pedersen.

Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista

Erste Geschichte, welche von dem Spiegel und den Scherben handelt

Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko — se oli kaikkein pahimpia peikkoja, se oli ”Perkele”.

Seht! nun fangen wir an. Wenn wir am Ende der Geschichte sind, wissen wir mehr, als jetzt, denn es war ein böser Kobold! Es war einer der allerärgsten, es war der Teufel!

Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi.

Eines Tages war er recht bei Laune, denn er hatte einen Spiegel gemacht, welcher die Eigenschaft besaß, daß alles Gute und Schöne, was sich darin spiegelte, fast zu nichts zusammenschwand, aber Das, was nichts taugte und sich schlecht ausnahm, hervortrat und noch ärger wurde.

Kauneimmat maisemat olivat siinä keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että se levisi nenän ja suun yli.

Die herrlichsten Landschaften sahen wie gekochter Spinat darin aus, und die besten Menschen wurden widerlich oder standen auf dem Kopfe ohne Rumpf; die Gesichter wurden so verdreht, daß sie nicht zu erkennen waren, und hatte man einen Sonnenfleck, so konnte man überzeugt sein, daß er sich über Nase und Mund verbreitete.

Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi ”Perkele”. Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa keksintöään.

Das sei äußerst belustigend, sagte der Teufel. Fuhr nun ein guter frommer Gedanke durch einen Menschen, dann zeigte sich ein Grinsen im Spiegel, sodaß der Teufel über seine künstliche Erfindung lachen mußte.

Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua — sillä hän piti peikkokoulua — kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset näyttävät.

Alle, welche die Koboldschule besuchten, denn er hielt Koboldschule, erzählten rings umher, daß ein Wunder geschehen sei; nun könnte man erst sehen, meinten sie, wie die Welt und die Menschen wirklich aussähen.

He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty.

Sie liefen mit dem Spiegel umher, und zuletzt gab es kein Land oder keinen Menschen mehr, welcher nicht verdreht darin gewesen wäre.

Nyt tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa itse enkeleistäkin ja ”Jumalasta”. Kuta korkeammalle he peiliä lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa ja enkeleitä.

Nun wollten sie auch zum Himmel selbst auffliegen, um sich über die Engel und den lieben Gott lustig zu machen. Je höher sie mit dem Spiegel flogen, um so mehr grinste er; sie konnten ihn kaum festhalten; sie flogen höher und höher, Gott und den Engeln näher; da erzitterte der Spiegel so fürchterlich in seinem Grinsen, daß er ihren Händen entfiel und zur Erde stürzte, wo er in hundert Millionen, Billionen und noch mehr Stücke zersprang.

Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen.

Sillä muutamat kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli.

Und nun gerade verursachte er weit größeres Unglück, als zuvor; denn einige Stücke waren kaum so groß als ein Sandkorn, und diese flogen rings umher in der weiten Welt, und wo Jemand sie in das Auge bekam, da blieben sie sitzen, und da sahen die Menschen Alles verkehrt oder hatten nur Augen für das Verkehrte bei einer Sache; denn jede kleine Spiegelscherbe hatte dieselben Kräfte behalten, welche der ganze Spiegel besaß.

Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale.

Einige Menschen bekamen sogar eine Spiegelscherbe in das Herz, und dann war es ganz gräulich; das Herz wurde einem Klumpen Eis gleich.

Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi, mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään.

Einige Spiegelscherben waren so groß, daß sie zu Fensterscheiben verbraucht wurden; aber durch diese Scheiben taugte es nicht, seine Freunde zu betrachten;

Muutamat palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin suloisesti.

andere Stücke kamen in Brillen, und dann ging es schlecht, wenn die Leute diese Brillen aufsetzten, um recht zu sehen und gerecht zu sein; der Böse lachte, daß ihm der Bauch wackelte, und das kitzelte ihn so angenehm.

Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita. Nyt me saamme kuulla!

Aber draußen flogen noch kleine Glasscherben in der Luft umher. Nun werden wir’s hören.

Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö

Zweite Geschichte. Ein kleiner Knabe und ein kleines Mädchen

Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa — siellä oli kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi puutarha kuin kukkaruukku.

Drinnen in der großen Stadt, wo so viele Menschen und Häuser sind, daß dort nicht Platz genug ist, daß alle Leute einen kleinen Garten besitzen können, und wo sich deshalb die Meisten mit Blumen in Blumentöpfen begnügen müssen, waren zwei arme Kinder, die einen etwas größern Garten, als einen Blumentopf, besaßen.

He eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä.

Sie waren nicht Bruder und Schwester, aber sie waren sich eben so gut, als wenn sie es gewesen wären.

Vanhemmat asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa. Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista ulos pieni ikkuna.

Die Eltern wohnten einander gerade gegenüber in zwei Dachkammern, wo das Dach des einen Nachbarhauses gegen das andere stieß und die Wasserrinne zwischen den Dächern entlang lief; dort war in jedem Hause ein kleines Fenster;

Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle, niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.

man brauchte nur über die Rinne zu schreiten, so konnte man von dem einen Fenster zum andern gelangen.

Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti.

Die Eltern hatten draußen beiderseits einen großen hölzernen Kasten, und darin wuchsen Küchenkräuter, die sie brauchten, und ein kleiner Rosenstock; es stand einer in jedem Kasten; die wuchsen so herrlich!

Nyt keksivät vanhemmat asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta kukkalavaa.

Nun fiel es den Eltern ein, die Kasten quer über die Rinne zu stellen, sodaß sie fast von dem einen Fenster zum andern reichten und zwei Blumenwällen ganz ähnlich sahen.

Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty kunniaportti.

Erbsenranken hingen über die Kasten herunter und die Rosenstöcke schossen lange Zweige, die sich um die Fenster rankten und einander entgegenbogen; es war fast einer Ehrenpforte von Blättern und Blumen gleich.

Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät, etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja siellä he nyt hauskasti leikkivät.

Da die Kasten sehr hoch waren und die Kinder wußten, daß sie nicht hinaufkriechen durften, so erhielten sie oft die Erlaubniß, zu einander hinaus zu steigen und auf ihren kleinen Schemeln unter den Rosen zu sitzen; da spielten sie dann so prächtig.

Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö.

Im Winter hatte dies Vergnügen ein Ende. Die Fenster waren oft ganz zugefroren; aber dann wärmten sie Kupferschillinge auf dem Ofen und legten den warmen Schilling gegen die gefrorene Scheibe; dadurch entstand ein schönes Guckloch, so rund, so rund; dahinter blitzte ein lieblich mildes Auge, eines vor jedem Fenster; das war der kleine Knabe und das kleine Mädchen.

Pojan nimi oli Kai ja tytön nimi Gerda.

Er hieß Kay und sie hieß Gerda.

Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.

Im Sommer konnten sie mit einem Sprunge zu einander gelangen, im Winter mußten sie erst die vielen Treppen hinunter und die Treppen hinauf; draußen stob der Schnee.

— Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.

»Das sind die weißen Bienen, die schwärmen,« sagte die alte Großmutter.

— Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.

»Haben sie auch eine Bienenkönigin?« fragte der kleine Knabe, denn er wußte, daß unter den wirklichen Bienen eine solche ist.

— On niillä, sanoi isoäiti. — Hän lentää siellä, missä ne parveilevat sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi kukkasia.

»Die haben sie!« sagte die Großmutter. »Sie fliegt dort, wo sie am dichtesten schwärmen! Es ist die größte von Allen, und nie bleibt sie stille auf Erden; sie fliegt wieder in die schwarze Wolke hinauf. Manche Mitternacht fliegt sie durch die Straßen der Stadt und blickt zu den Fenstern hinein, und dann frieren die so sonderbar und sehen wie Blumen aus.«

— Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he tiesivät, että se oli totta.

»Ja, das habe ich gesehen!« sagten beide Kinder und wußten nun, daß es wahr sei.

— Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.

»Kann die Schneekönigin hier hereinkommen?« fragte das kleine Mädchen.

— Tulkoon vain, sanoi poika, — niin minä panen hänet lämpöiselle kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.

»Laß sie nur kommen!« sagte der Knabe; »dann setze ich sie auf den warmen Ofen und sie schmilzt.«

Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.

Aber die Großmutter glättete sein Haar und erzählte andere Geschichten.

Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin, jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista untuvista.

Am Abend, als der kleine Kay zu Hause und halb entkleidet war, kletterte er auf den Stuhl am Fenster und guckte aus dem kleinen Loche; ein Paar Schneeflocken fielen draußen und eine derselben, die allergrößte, blieb auf dem Rande des einen Blumenkastens liegen; die Schneeflocke wuchs mehr und mehr, und wurde zuletzt ein ganzes Frauenzimmer, in dem feinsten weißen Flor gekleidet, der wie aus Millionen sternartiger Flocken zusammengesetzt war.

Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä, kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa.

Sie war so schön und fein, aber von Eis, von blendendem, blinkendem Eise. Doch war sie lebendig; die Augen blitzten, wie zwei klare Sterne; aber es war keine Ruhe oder Rast in ihnen.

Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.

Sie nickte dem Fenster zu und winkte mit der Hand. Der kleine Knabe erschrak und sprang vom Stuhle herunter; da war es, als ob draußen vor dem Fenster ein großer Vogel vorbeiflöge.

Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen — ja sitten tuli suoja ja sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.

Am nächsten Tage wurde es klarer Frost — und dann kam das Frühjahr; die Sonne schien, das Grün keimte hervor, die Schwalben bauten Nester, die Fenster wurden geöffnet, und die kleinen Kinder saßen wieder in ihrem kleinen Garten hoch oben in der Dachrinne über allen Stockwerken.

Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika lauloi sen niinikään:

Die Rosen blühten diesen Sommer so prachtvoll; das kleine Mädchen hatte einen Psalm gelernt, in welchem auch von Rosen die Rede war; und bei den Rosen dachte sie an ihre eigenen; und sie sang ihn dem kleinen Knaben vor und er sang mit:

Ruusuja laaksossa hohtaa,
rakas Jeesus siell’ lapset kohtaa.

»Die Rosen, sie blüh’n und verwehen,
Wir werden das Christkindlein sehen!«

Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille, ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä.

Und die Kleinen hielten einander bei den Händen, küßten die Rosen, blickten in Gottes hellen Sonnenschein hinein und sprachen zu demselben, als ob das Jesuskind da wäre.

Ihania suvipäiviä ne olivat, suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.

Was waren das für herrliche Sommertage; wie schön war es draußen bei den frischen Rosenstöcken, welche mit dem Blühen nie aufhören zu wollen schienen!

Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja lintuja. Silloin — kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa — sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.

Kay und Gerda saßen und blickten in das Bilderbuch mit Thieren und Vögeln, da war es — die Uhr schlug gerade fünf auf dem großen Kirchthurme —, daß Kay sagte: »Au! Es stach mir in das Herz, und mir flog etwas in das Auge!«

Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei mitään voinut nähdä.

Das kleine Mädchen fiel ihm um den Hals; er blinzelte mit den Augen; nein, es war gar nichts zu sehen.

— Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa.

»Ich glaube, es ist weg!« sagte er; aber weg war es nicht.

Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä, taikapeilistä — me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi, mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti huomattavaksi.

Es war gerade so eins von jenen Glaskörnern, welche vom Spiegel gesprungen waren, dem Zauberspiegel, wir entsinnen uns seiner wohl, dem häßlichen Glase, welches alles Große und Gute, das sich darin abspiegelte, klein und häßlich machte; aber das Böse und Schlechte trat ordentlich hervor, und jeder Fehler an einer Sache war gleich zu bemerken.

Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi.

Der arme Kay hatte auch ein Körnchen gerade in das Herz hinein bekommen. Das wird nun bald wie ein Eisklumpen werden.

Nyt ei enää tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.

Nun tat es nicht mehr wehe, aber das Körnchen war da.

— Miksi sinä itket? kysyi hän. — Silloin sinä olet ruman näköinen.
Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, — tuo ruusu tuossa on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat ruusut.

»Weshalb weinst Du?« fragte er. »So siehst Du häßlich aus! Mir fehlt ja nichts! Pfui!« rief er auf einmal; »die Rose dort hat einen Wurmstich! Und sieh, diese da ist ja ganz schief! Im Grunde sind es häßliche Rosen! Sie gleichen dem Kasten, in welchem sie stehen!« Und dann stieß er mit dem Fuße gegen den Kasten und riß die beiden Rosen ab.

— Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.

»Kay, was machst Du?« rief das kleine Mädchen; und als er ihren Schreck gewahr wurde, riß er noch eine Rose ab und sprang dann in sein Fenster hinein von der kleinen, lieblichen Gerda fort.

Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina joukkoon ”mutta” — niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville, niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset nauroivat häntä.

Wenn sie später mit dem Bilderbuche kam, sagte er, daß das für Wickelkinder wäre; und erzählte die Großmutter Geschichten, so kam er immer mit einem aber; — konnte er dazu gelangen, dann ging er hinter ihr her, setzte eine Brille auf und sprach eben so, wie sie; das machte er ganz treffend, und die Leute lachten über ihn.

Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä koko sillä kadulla.

Bald konnte er allen Menschen in der ganzen Straße nachsprechen und nachgehen.

Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta, joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko sielustaan piti hänestä.

Alles, was an ihnen eigenthümlich und unschön war, das wußte Kay nachzumachen; und die Leute sagten: »Das ist sicher ein ausgezeichneter Kopf, den der Knabe hat!« Aber es war das Glas, das ihm in das Auge gekommen war, das Glas, welches ihm in dem Herzen saß, daher kam es auch, daß er selbst die kleine Gerda neckte, die ihm von ganzem Herzen gut war.

Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti, tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.

Seine Spiele wurden nun ganz anders, als früher; sie waren so verständig. — An einem Wintertage, wo es schneite, kam er mit einem großen Brennglase, hielt seinen blauen Rockzipfel hinaus und ließ die Schneeflocken darauffallen.

— Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden näköinen. Se oli kaunista katsella.

»Sieh nun in das Glas, Gerda!« sagte er; und jede Schneeflocke wurde viel größer und sah aus wie eine prächtige Blume oder ein zehneckiger Stern; es war schön anzusehen.

— Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. — Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!

»Siehst Du, wie künstlich!« sagte Kay. »Das ist weit interessanter, als die wirklichen Blumen! Und es ist kein einziger Fehler daran; sie sind ganz accurat, wenn sie nur nicht schmölzen!«

Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän huusi aivan Gerdan korvaan: — Minä olen saanut luvan laskettaa suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.

Bald darauf kam Kay mit großen Handschuhen und seinem Schlitten auf dem Rücken; er rief Gerda in die Ohren: »Ich habe Erlaubniß erhalten, auf den großen Platz zu fahren, wo die andern Knaben spielen!« und weg war er.

Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni.

Dort auf dem Platze banden die kecksten Knaben oft ihre Schlitten an die Wagen der Landleute fest, und dann fuhren sie ein gutes Stück Wegs mit. Das ging recht schön.

Heidän paraikaa leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana.

Als sie im besten Spielen waren, kam ein großer Schlitten; der war ganz weiß angestrichen, und darin saß Jemand, in einen rauhen weißen Pelz gehüllt und mit einer rauhen weißen Mütze; der Schlitten fuhr zwei Mal um den Platz herum, und Kay band seinen kleinen Schlitten schnell daran fest, und nun fuhr er mit.

Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He ajoivat suoraan ulos kaupungin portista.

Es ging rascher und rascher, gerade hinein in die nächste Straße; der, welcher fuhr, drehte sich um, nickte dem Kay freundlich zu; es war, als ob sie einander kennten; jedesmal, wenn Kay seinen kleinen Schlitten ablösen wollte, nickte der Fahrende wieder, und dann blieb Kay sitzen; sie fuhren zum Stadtthor hinaus.

Nyt alkoi lunta tulla niin vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä, kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran, päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla.

Da begann der Schnee so hernieder zu fallen, daß der kleine Knabe keine Hand vor sich erblicken konnte; aber er fuhr weiter; nun ließ er schnell die Schnur fahren, um von dem großen Schlitten los zu kommen, aber das half nichts, sein kleines Fuhrwerk hing fest, und es ging mit Windeseile vorwärts.

Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen.

Da rief er ganz laut, aber Niemand hörte ihn, und der Schnee stob und der Schlitten flog von dannen; mitunter gab es einen Sprung; es war, als führe er über Graben und Hecken.

Hän oli aivan pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea ”isämeitänsä”, mutta hän ei muistanut muuta kuin ”ison kertomataulun”.

Der Knabe war ganz erschrocken; er wollte sein Vaterunser beten, aber er konnte sich nur des großen Ein-Mal-Eins entsinnen.

Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen, se oli lumikuningatar.

Die Schneeflocken wurden größer und größer; zuletzt sahen sie aus, wie große weiße Hühner; auf einmal sprangen sie zur Seite, der große Schlitten hielt, und die Person, die ihn fuhr, erhob sich; der Pelz und die Mütze waren ganz und gar von Schnee; es war eine Dame, hoch und schlank, glänzend weiß; es war die Schneekönigin.

— Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, — mutta kuinka noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin hän olisi vaipunut lumihankeen.

»Wir sind gut gefahren!« sagte sie; »aber wer wird frieren! Krieche in meinen Bärenpelz!« Und sie setzte ihn neben sich in den Schlitten und schlug den Pelz um ihn; es war, als versinke er in einem Schneetreiben.

— Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä otsalle.

»Friert Dich noch?« fragte sie, und dann küßte sie ihn auf die Stirn.

Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.

O! das war kälter, als Eis; das ging ihm gerade hinein bis ins Herz, welches doch zur Hälfte ein Eisklumpen war; es war, als sollte er sterben; — aber nur einen Augenblick, dann that es ihm recht wohl; er spürte nichts mehr von der Kälte rings umher.

— Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi perässä, kelkka selässä.

»Meinen Schlitten! Vergiß nicht meinen Schlitten!« Daran dachte er zuerst, und der wurde an eins der weißen Hühnchen festgebunden, und dieses flog hinterher mit dem Schlitten auf dem Rücken.

Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä kotona.

Die Schneekönigin küßte Kay nochmals, und da hatte er die kleine Gerda, die Großmutter und Alle daheim vergessen.

— Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, — sillä silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!

»Nun bekommst Du keine Küsse mehr!« sagte sie; »denn sonst küßte ich Dich todt!«

Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle.

Kay sah sie an; sie war so schön; ein klügeres, lieblicheres Antlitz konnte er sich nicht denken; nun erschien sie ihm nicht von Eis, wie damals, als sie draußen vor dem Fenster saß und ihm winkte;

Hänen silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin, että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja ”kuinka monta asukasta”, ja lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se, mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen, suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien ja järvien, yli merten ja maiden.

in seinen Augen war sie vollkommen; er fühlte gar keine Furcht. Er erzählte ihr, daß er Kopfrechnen könne, und zwar mit Brüchen; er wisse des Landes Quadratmeilen und die Einwohnerzahl; und sie lächelte immer; da kam es ihm vor, als wäre es doch nicht genug, was er wisse; und er blickte hinauf in den großen Luftraum; und sie flog mit ihm, flog hoch hinauf auf die schwarze Wolke, und der Sturm sauste und brauste; es war, als sänge er alte Lieder.

Alla humisi kylmä tuuli, sudet ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset, mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren jalkain juuressa.

Sie flogen über Wälder und Seen, über Meere und Länder; unter ihnen sauste der kalte Wind, die Wölfe heulten, der Schnee knisterte; über demselben flogen die schwarzen schreienden Krähen dahin; aber hoch oben schien der Mond so groß und klar, und dort betrachtete Kay die lange, lange Winternacht; am Tage schlief er zu den Füßen der Schneekönigin.

Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua

Dritte Geschichte. Der Blumengarten bei der Frau, welche zaubern konnte

Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut?

Aber wie erging es der kleinen Gerda, als Kay nicht zurückkehrte?

Missä hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja. Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista.

Wo war er doch geblieben? — Niemand wußte es, Niemand konnte Bescheid geben. Die Knaben erzählten nur, daß sie ihn seinen Schlitten an einen mächtig großen hätten binden sehen, der in die Straße hinein und aus dem Stadtthore gefahren wäre.

Ei kukaan tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.

Niemand wußte, wo er war; viele Thränen flossen; die kleine Gerda weinte so viel und so lange; — dann sagten sie, er sei todt; er wäre im Fluß ertrunken, der nahe bei der Schule vorbeifloß; o das waren recht lange, finstere Wintertage.

Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.

Nun kam der Frühling mit wärmerem Sonnenschein.

— Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.

»Kay ist todt und fort!« sagte die kleine Gerda.

— Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.

»Das glaube ich nicht!« antwortete der Sonnenschein.

— Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.

»Er ist todt und fort!« sagte sie zu den Schwalben.

— Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä uskonut.

»Das glauben wir nicht!« erwiderten diese, und am Ende glaubte die kleine Gerda es auch nicht.

— Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna, — niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.

»Ich will meine neuen, rothen Schuhe anziehen,« sagte sie eines Morgens, »die, welche Kay nie gesehen hat, und dann will ich zum Fluß hinuntergehen und den nach ihm fragen!«

Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.

Und es war noch ganz früh; sie küßte die alte Großmutter, die noch schlief, zog die rothen Schuhe an und ging ganz allein aus dem Stadtthor nach dem Flusse.

— Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.

»Ist es wahr, daß Du mir meinen kleinen Spielkameraden genommen hast? Ich will Dir meine rothen Schuhe schenken, wenn du mir ihn wiedergeben willst!«

Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita.

Und es war ihr, als nickten die Wellen so sonderbar; da nahm sie ihre rothen Schuhe, die sie am liebsten hatte, und warf sie alle beide in den Fluß hinein; aber sie fielen dicht an das Ufer, und die kleinen Wellen trugen sie ihr wieder an das Land; es war gerade, als wollte der Fluß das Liebste, was sie hatte, nicht, weil er den kleinen Kay ja nicht hatte;

Mutta Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta.

aber sie glaubte nun, daß sie die Schuhe nicht weit genug hinausgeworfen habe; und so kroch sie in ein Boot, welches im Schilfe lag; sie ging ganz an das äußerste Ende desselben und warf die Schuhe von da in das Wasser; aber das Boot war nicht festgebunden, und bei der Bewegung, welche sie verursachte, glitt es vom Lande ab;

Hän huomasi sen ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.

sie bemerkte es und beeilte sich, herauszukommen; doch ehe sie zurückkam, war das Boot über eine Elle vom Lande, und nun trieb es schneller von dannen.

Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin lohduttaakseen häntä:
— Täällä me olemme, täällä me olemme!

Da erschrak die kleine Gerda sehr und fing an zu weinen; allein Niemand außer den Sperlingen hörte sie, und die konnten sie nicht an das Land tragen; aber sie flogen längs dem Ufer und sangen, gleichsam um sie zu trösten: »Hier sind wir, hier sind wir!«

Vene kulki virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.

Das Boot trieb mit dem Strome; die kleine Gerda saß ganz stille, nur mit Strümpfen an den Füßen; ihre kleinen rothen Schuhe trieben hinter ihr her; aber sie konnten das Boot nicht erreichen; das hatte stärkere Fahrt.

Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.

Hübsch war es an beiden Ufern: schöne Blumen; alte Bäume und Abhänge mit Schafen und Kühen; aber nicht ein Mensch war zu erblicken.

— Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita kauniita, vihreitä rantoja.

»Vielleicht trägt mich der Fluß zu dem kleinen Kay hin,« dachte Gerda, und da wurde sie heiterer, erhob sich und betrachtete viele Stunden die grünen, schönen Ufer;

Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle, missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen, muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.

dann gelangte sie zu einem großen Kirschgarten, in welchem ein kleines Haus mit sonderbaren rothen und blauen Fenstern war; übrigens hatte es ein Strohdach, und draußen waren zwei hölzerne Soldaten, die vor den Vorbeisegelnden das Gewehr schulterten.

Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen suoraan maata kohti.

Gerda rief nach ihnen; sie glaubte, daß sie lebendig seien; aber sie antworteten natürlich nicht; sie kam ihnen ganz nahe; der Fluß trieb das Boot gerade auf das Land zu.

Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki, johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.

Gerda rief noch lauter, und da kam eine alte, alte Frau aus dem Hause, die sich auf einen Krückstock stützte; sie hatte einen großen Sonnenhut auf, und der war mit den schönsten Blumen bemalt.

— Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, — kuinka sinä oletkaan joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen, veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.

»Du armes, kleines Kind!« sagte die alte Frau; »wie bist Du doch auf den großen, reißenden Strom gekommen, und weit in die Welt hinausgetrieben!« Und dann ging die alte Frau ganz in das Wasser hinein, erfaßte mit ihrem Krückstocke das Boot, zog es an das Land und hob die kleine Gerda heraus.

Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.

Und Gerda war froh, wieder auf das Trockne zu gelangen, obgleich sie sich vor der fremden alten Frau ein wenig fürchtete.